Näissä yövuoroissa on sopivasti aikaa muistella menneitä, toissayö meni stalkatessa entisiä koulukiusaajiani, kjeh khej xD fb on siitä kiva että sieltä löytää tänä päivänä melkein kaikki, ja mun pahin koulukiusaaja sattuu vielä olemaan sen sortin pölvästi että sillä on melkoisesti kuvia ja muuta materiaalia julkisesti kaikkien nähtävillä. Ja niistä kuvista on paljon pääteltävissä, tähän kohtaan voin vain sanoa että olen tyytyväinen ;). Kiusaaminen alkoi heti seiskalla, lähinnä nimittelyä ja uhittelua kolmen yhteenlyöttäytyneen likan toimesta, sitä perusettiä ; huora, lutka jne.. asiaa pahensi se ettei mulla itselläni ollut sellaista likkaporukkaa jonka kanssa hengata välitunneilla, kuka nyt haluaisi olla kiusatun kaveri? Kerroin silloiselle luokanvalvojalle, että mua kiusataan ja ketkä mua kiusaa.. hänen neuvo oli vältellä niitä. Joo, ihan hyvä muuten, mutta kun ne piruvie osas kulkea perässä, seurata ja nimitellä aina sopivan tilaisuuden tullen. Kerran muistan olleeni niin väsynyt ja ahdistunut tilanteesta että kotiin päästyäni viilsin itseäni partahöylällä, viilsin ranteisiin ja nilkkoihin. En mä kuolla halunnut, mutta fyysinen kipu vei pois henkistä. Kerkesin viillellä pari kuukautta, kunnes äiti huomasi arvet ranteissa. Äidin säikähdys säikäytti mutkin niin että lopetin. Sinnittelin sen pari vuotta, vaikka kiusaaminen ei enää rajoittunut kouluun, vaan sain sontaa niskaani myös ulkona ollessani. Ysillä jokin muuttui, sain kavereita. hengailin enimmäkseen poikien kanssa, niiden kanssa tulin hyvin juttuun, varmaan siitä samasta syystä, mistä mua kiusattiinkin-mulla oli niin julmetun isot rinnat ( ja on vieläkin, toisin kuin kiusaajallani joka edelleen täysin lauta ). Ja sitten musta tuli pienimuotoinen julkkis, kun olin keksinyt mennä esiintymään yhteen keskusteluohjelmaan :D  siihen sain idean, kun olin viettämässä iltaa yhden poikapuolisen kaverin luona, oltiin juotu pari olutta kun keksittiin lähettää hakemus Hyppönen&Enbuske experienceen, siellä oli silloin sellainen osio kuin "mitä olet aina halunnut tehdä suorassa tv-lähetyksessä", kului puoli vuotta ja kerkesin jo unohtaa mokoman, kun tuli soitto ja kutsu viiskulman toimistoon esittämään temppua. Siinä vaiheessa ei enää auttanut perääntyä, tai ois ehkä voinut mutta olin 15v. ja siinä iässä ei kai aivotoimintaa ole, mistään pidikkeistä nyt puhumattakaan. Tuntuu ihan hassulta nyt kun asiaa ajattelee, miten hitsissä mä oon sellaiseen uskaltautunut :D Muistan vieläpä sen että sitä ohjelmaa esitettiin torstai-iltaisin, joten perjantaiaamuna seiskat osoitteli sormella ja kuiski "katoittekste eilen, toi oli siinä", aika voimauttava kokemus :) viimeinen niitti kiusaamiselle oli se kun aloin seurustella yhden lukiolaisen pojan kanssa, se oli semmoinen kovis, sen maine oli hurjempi kuin mitä se oikeesti oli, mutta se pelotteli kiusaajat tiehensä :D yläasteen jälkeen törmäsin yhteen kiusaajista, Irinaan, ulkona. Säikähdin sen nähdessäni, mutta se tulikin vain juttelemaan, kysymään kuulumisia ja pyytämään anteeksi sitä että on mua kiusannut, se muisto lämmittää edelleen sydäntä ♡ ikävä kyllä kiusaaminen ei loppunut yläasteen myötä, vaan jatkui lukiossa, hieman lievempänä sentään. Sekin kiusaaminen oli lähinnä nimittelyä, mutta myös perättömien juorujen levittämistä, sain ihan kamalan maineen ja kuinka ollakkaan, koulunkäynti alkoi ahdistaa ja aloin lintsata. Kotoa muutin ekan lukiovuoden jälkeen, ja se taas teki lintsaamisesta helpompaa. Samaan aikaan painoi syyllisyys huonosta koulumenestyksestä, ei ollut energiaa lukea eikä koko touhu muutenkaan kiinnostanut.  Samana päivänä kun täytin 18, erosin lukiosta. Kuukautta myöhemmin olin lähihoitajakoulussa, ja siellä alkoikin sitten sujua. Meidän luokalla oli sen verran eri ikäsiä ja kypsiä tyyppejä,  ettei kiusaamista enää esiintynyt. Paria vuotta myöhemmin aloin  saada rajuja paniikkikohtauksia, kärsin syömishäiriöstä, join liikaa alkoholia ja lopulta masennuin. Kiitos viisaan terveyskeskuksen hoitajan,  pääsin lääkärille joka totesi mulla olevan vakava masennus. Tuolloin se tuntui kuolemantuomiolta, en tiedä miks? Mulle määrättiin lääkkeet ja terapiaa, joista molemmista halusin kieltäytyä,  koska eihän mulla voinut masennusta olla, ajattelin silloin että olisipa mielummin vaikka syöpä, siitä olisi sentään mahdollista parantua. Melkoisen vinksahtanut ajatusmaailma... onneksi kuitenkin päätin ottaa avun vastaan, lääkekokeiluja oli monta ennenkuin löytyi se sopiva, mutta isoimman avun toi viikoittaiset juttelut psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, tultiin siihen tulokseen että koulukiusaaminen ja yksinään asuminen on niitä suurimpia asioita jotka laukaissut masennuksen, hillitön epävarmuus itsestä ja turvattomuus. Noita kerettiin puida vuoden verran, kunnes valmistuin koulusta ja läksin ulkomaille aupairiksi. Lääkitystä jatkoi viime kevääseen, lopetin koska halusimme alkaa yrittää lasta, eikä siihen vaan mun mielestä sopinut minkään pillereiden popsiminen. Hauskaa oli se että aloin taas oikeasti tuntea asioita, ei ollutkaan enää tasaisen paksua eloa, eikä se rajoittunut vaan mielentiloihin, vaan aloin myös saada taas orgasmeja! Ajoittain vielä synkät ajatukset nostaa päätään, mutta nykyään osaan käsitellä niitä.. ja mulla on joku jonka KANSSA käsitellä niitä♡tätä kirjoittaessa on ihana huomata, miten vahva olenkaan ollut ja miten paljon hyvää saanut, voin kaikesta huolimatta olla todella kiitollinen!