Tuli tarve kirjoittaa taas..

kurkkua kuristaa, sydäntä pistää, rinnan päällä tonnin paino.. henki salpautuu ja sydän tekee muljahduksia, ja mä tasan tarkkaan tiedän mitä tää on, liki viikon jo kestänyt tää paniikkikohtaus (tuli kovin tutuksi 6v. sitten kun sairastuin vakavaan masennukseen). Vaikka onko tuo nyt ihmekkään, kaiken sen jälkeen mitä tässä oon saanut kokea.

Edellisestä kirjoituksesta hieman päälle kuukausi eteenpäin, ramadania oli vietetty kaksi viikkoa, kun huomasin olevani raskaana <3 Voi mikä onni, rakastin sitä pientä ensihetkestä lähtien. Tuli pahoinvoinnit ja rintojen aristelut yms. kunnes ne oireet viikolla 8 alkoi häviämään. Mainitsin asiasta neuvolassa, mutta terkkari käski olla huoleti. Kiltisti odotin viikolle 12, kunnes vihdoin oli aika ekaan raskausajan ultraan! Lähdin yövuorosta odottavaisin mielin, vaikka pieni ääni takaraivossa sanoi ettei kaikki välttämättä ole hyvin. Tapasin miehen naikkarilla, ja paineltiin yhdessä vastaanotolle. Kätilö pahoitteli, meille ei tulisikaan vauvaa huhtikuussa. Alkio oli lopettanut kehittymisen viikolla 7. Mulle annettiin kipulääkettä, ja cytotecit kotona otettavaksi, jotta saataisiin raskausmateriaali ulos, eli kotia synnyttämään! N. 4 tuntia myöhemmin alkoi verenvuoto, joka illan mittaan hiipui, näytti kovasti siltä että kaikki on tullut pois. Se alkio ainakin tuli, se tipahti suihkun lattialle. Ehdin nähdä ihonvärisen palleron, ennenkuin se meni viemäristä alas. Tuon päivän jälkeen verenvuotoa kesti vielä 4,5 viikkoa. Olin jälleen yövuorossa kun alkoi tuntumaan, ettei kaikki ole hyvin. Aloin vuotaa aivan järkyttävän paljon verta, oli pakko lähteä töistä ja matkalla taksille soitin kättärille tulostani. Hoitaja puhelimessa kyseli kysymyksiä mun voinnista, ja mielestäni ihan adekvaatisti vastasinkin.. silti kehoitti jäämään kotiin ja odottamaan vuodon loppumista, pysyin tiukkana ja kerroin olevani jo matkalla.. varoitteli että saatan joutua odottamaan osastolla, ennenku pääsee lääkärille. Kättärille päästyäni veri oli mennyt jo farkuista läpi, joten hoitaja otti vessaan ja tarkisti tilanteen. Pääsin lääkärille heti. Tohtori totesi kaiken raskausmateriaalin olevan vielä kohdussa, pitäis mennä kaavintaan ja pian jollei verenvuoto lopu. Sain paikan päivystyshuoneesta, joka onneks tyhjä, mies sai tulla viettämään yötä mun vierelle. Valvottiin yö, minä kiinni tippaletkussa... Mies lähti aamulla suomenkielen kurssille, ja mä pääsin joskus ennen puolta päivää kaavintaan. Pelotti ihan kauheesti, mun hätää ei yhtään noteerattu leikkaussalissa... komenneltiin vaan makuulle ja revittelemään haaroja, muistan itkeneeni siihen hetkeen kun nukutuslääkäri tuikkas lääkkeet ja taju läks. 20min myöhemmin heräsin limayskään, ja pian pääsinkin heräämöstä osastolle, ja sieltä kotiin kun mies pääs koulusta hakemaan.

Tuosta päivästä on nyt 2 viikkoa, ja vuoto on vihdoin loppunut.

Kaikin puolin rankka matka ollut,eikä yhtään helpottanut se että olen juuri aloittanut uudessa työssä... jossa kukaan ei tiennyt tilanteestani mitään ennen tuota sairaalareissua. Pomo kun sai tietää, niin vaikutti lähinnä helpottuneelta, ihmettelin kovasti sen asennetta, onhan hän itsekin äiti. Saa nähdä kuinka määräaikaisuuteni käy, pomo tietää nyt että olen aikeissa lisääntyä, muahan ei silloin kannata ainakaan vakinaistaa.

nih, ei ihme että vähän ahistaa..