Joka ikinen kerta kun ohitan naistenklinikan (lähes päivittäin), se tulee mieleen.. se päivä, ja se hetki kun kuultiin ettei meidän pikkuinen elä. Vähän päivästä riippuu, nouseeko kyyneleet, yleensä nousee. Tekee mieli alkaa parkua, mutta ei se oikein bussissa sovi, itken sitten kotona jos vielä itkettää. Miten tuollaisesta asiasta voi päästä yli? Jos kaikki olisi mennyt hyvin, olisin nyt viidennellä kuulla raskaana ja mulla ois jo masua ja kenties kohta alkaisin tuntea lapsen liikkeitäkin? Kaiken tämän ajattelu saa mut nytkin itkemään. Täytyy vaan yrittää ajatella että parempi näin, pahempi olisi ollut jos se olisi mennyt kesken myöhemmässä vaiheessa. Mulla oli lukiossa kaveri, joka tuli raskaaksi ja vasta viidennellä kuulla todettiin ettei se lapsi voi syntyä elävänä geenivirheen vuoksi, ja se piti keskeyttää. Se kaveri meni siitä vähän kai sekasin, ja musta näytti että se yrittää raskautua ihan kenen tahansa kanssa uudestaan. Lopulta siinä kävi niin, että se pokas mun poikaystävän ja tuli sille raskaaks, kai ne hetken jotain parisuhdetta yritti mutta olen ymmärtänyt etteivät ole enää kimpassa. Niin, ette varmaan ihmettele, että se on tätä nykyä entinen ystävä.

Meitä neuvottiin sairaalassa yrittämään uutta vasta ensimmäisten kuukautisten jälkeen, en tiedä miksi? Että keho ehtii palautua? Jos joku tietää paremmin, voi kommentoida. Noo.. sen kaavinnan jälkeisen vuodon jälkeen käytettiin kondomia ehkä kahdesti, eikä tykätty.. joten se jäi sit.. Nyt sit on parin viikon kuiva kausi, kun mies on reissussa. Ois kyllä huikeeta, jos oisinkin jo tätä kirjoitellessa raskaana, ei se ihan mahdottomuus ole.. mutta todella epätodennäköistä. Hiukan nurinkurista, edellistä raskaustestiä tehdessä TOIVOIN se olevan negatiivinen koska se vahvistais keskenmenon onnistuneen, ja nyt ODOTAN että SAAN kuukautiset!

Tää riittää tältä päivältä, helpotti vähän kun sai ajatuksia ylös :)